Henki on vahva, mutta liha tunnetusti heikko: sairaslomaa  taas vietän.

Samalla varmistuivat työterveyshuollon uudet tyrmistyttävät kuviot tosiksi. Vuoden 2010 alusta alkaen saamme hakea apua enää akuuteissa vaivoissa (jep jep, ja lääkäriaikoja muutama/pv koko suuren sairaalan väelle...) sekä ennaltaehkäisevää työterveyshuoltoa kuten työpaikkakäyntejä työolosuhteiden kartoittamiseksi (ja siinähän se suunnilleen sitten olikin, kuntotestitkin karsittiin pois turhina). Enää ei uusita reseptejä eikä rokotuksia edes jäykkäkouristusta tai hepatiittia, ei mittailla verenpaineita eikä hemoglobiineja. Toki jos alat työsi viereen tippua sitä kautta sitten aletaan noilla toimenpiteillä lääkärin niin päättäessä (jos sille ajan saat) selvitellä missä mahtaisi olla vika - ei yhtään aiemmin.

Olimme työterveyshoitajan kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä kuinka ko. muutokset tulevat vaikuttamaan sairauspoissaolojen määriin juuri päinvastoin kuin työnantaja toivoo. Säästöjä tämä toki työnantajalle tuottaa. Alkuun...

Kotiin ajellessani mietin miten tämänkin nyt sitten terveyskeskuksessa selitän. Että juu juu, olen minä sairaalassa töissä ja on meillä työterveyshuolto, mutta kun ei Pyhä Byrokratia salli - kuten lääkärinä tiedät, on päättäjien mielestä kansantaloudellisesti kannattavampaa, että kirjoitat minulle nyt vaan lähetteen oman alueen sairaalapäivystykseen paikkaan A kun ne lopettivat täältä sen röntgeninkin ja laboratorion ja silleen (matkaa 30 km, ei julkisia kulkuneuvoja), sieltä laittavat puolestaan Tautisten taloon B kun ei satu olemaan röntgenlääkäriä ja/tai hoitajaa (välimatkaa A-B 60 km, ei julkisia kulkuneuvoja) ja tulen sieltä sitten taksilla yöllä takaisin kotiin (yli 60 km) palatakseni seuraavana päivänä tänne omaan terveyskeskukseen lisätutkimuksiin, ja laitat sitten taas vaan ne labralähetteet johonkin muualle mitä ei voida täällä ottaa, kun eihän ne nyt voi siellä sairaalassakaan kaikkea tietää ja olisihan se juu siellä tietokoneella, mutta kuka sitäkään nyt aina ehtii...

Myös Pikaisesti Pirkanmaalla turnee on jo tietenkin ehtinyt muuttua alkuperäissuunnitelmistaan. Ei viedä lasikuitua Lahteen, eikä matkata kahdestaan. Reissuun lähdetään silti toki yhdessä, mutta Auttavaisen Rahtarin neliveto-Volvolla, ja otetaan mukaan Isosisko Muistaako kukaan tipautettavaksi tyttärensä tykö.

Odotan uteliaana mitä muuta ehtii vielä tapahtua.
Ja ihmettä sille pienelle tytölle, jonka syöpähoidot lääkärit päättivät lopettaa, kuin myös voimia vanhemmilleen.

Luterilaista työmoraalia vastaan kapinoiminen käy minulta jo ongelmitta siinä missä nykynuorisoltakin, mutta avun pyytämistä irvistelen yhä. Lumitöissä hävisin 10-0, mistä loppuun rääkätyn rajaa lähestyvä fysiikkani kyllä kiittää. Suostumatta lainkaan suremaan takaisinmaksun päivän tuskaa, josta tasaisesti tipahteleva sähköposti muistuttaa.

Vaan kun nöyrtymään kerran rupesin, pistelin samalla tuskalla menemään lisää. Ajallisesti olisi kyllä mahdollista poiketa Pirkanmaalla pikaisesti ennen iltavuoroon töihin menoakin jos aamuyöstä lähtisi ja kaikki liukumat venyttäisi käyttöön, vaan kun vanha on jo vanha, ja vanhan ranka rampa, laittoi järki hanttiin. Totesin tarvitsevani ratin taakse parempivoimaista raakaa rahtimiehen ammattitaitoa selvitäkseni hengissä. Ensimmäiselle rekkakuskille ei käynyt, toisen reitit passasi paremmin kuin hyvin ja nopeammin kuin toivoa osasin.

Tai siis ehkä… mikäänhän ei ole koskaan niin varmaa kuin epävarma, ja mikä voi pieleen mennä, se myös voi pieleen mennä.

Samaisesta syystä ainoastaan harkitsin Punakylkirastaan puoleen kääntymistä yösijaa anoakseni. Jos ne meidän aikataulut vielä joskus sattuu kohdilleen osumaan mieluusti passaa, mutta sitten vasta kun on aikaa rauhassa istua. Ei näin, että vain apua ohimennen tarvitsen, ja kumpikin talven taisteluista ainoastaan puoliksi tajuissaan.

Ai niin, lauantaina jäi MP-näyttely väliin. Kuinka ollakaan, ja yllättyykö muka joku? Jämähdin nääs heti paikallisten kerholle alkuasukkaiden tykö, kun tuttuja odotettua enemmän löysin. Viimeisetkin menohalut tyssäsi kuullessani, ettei messuilla edes tupakalle ulos laskettuja enää takaisin sisälle päästetty: liian täyttä.

Volvon menohalut puolestaan meinasi samaisella reissulla tyssätä vaihdekepin pään ja tekohampaat irrottavaan tärinään. Onneksi oli vielä omat hampaat, eikä tärinän syykään lopulta vaarallisempi kuin lumijääpaska vanteissa. On tämä ihme talvi.

Tällä viikolla joka tapauksessa saan pakettiin vallan ja vastuun suurimman urakan, soon jo nyt varma. Toivottavasti myös ehdin käydä viimeisen kerran tapaamassa muuatta elämäni tien pientareella pitkään mukana kulkenutta, ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja viikonlopulle, sille ei tällä kertaa ole kalenteriin merkitty yhtään mitään. Taidan kirjoittaa nuku paljon, lepää ja nauti elämästä.

 Pauli Hanhiniemi - Ystävän Laulu - sikasuuret kiitokset tundralle sitkeästä tsemppaamisesta.

Soon nyt vihdoin sitten löytynyt määritelmä tälle minun Siperia survival game –elämälleni näköjään. Ekologinen egoisti, juuri nimenomaan sellainenhan minä olen!

Jos nimittäin tässä torpassa tällaisen elämän eläminen ei ole ekologista, niin mikä sitten? Kerran rakennettua käytetään loppuun saakka, eikä edes turhia lämmitellä. Pidetään huoneiden peruslämpötila +16 asteessa, eikä siitä uuneillakaan paljon nostella.

Itse asiassa olen siinäkin kehittynyt niin egoistiksi, ettemme voi Ramman Rahtarin kanssa talvisin edes tavata, koska elinolosuhteissamme on 10 asteen ero. Se paleltuisi täällä, minä tukehtuisin siellä. Ei auta kuin odotella. Kevättä tai paranemistaan ja paranemistaan ja kevättä ja aikaa parempaa tai jotain nyt kuitenkin.

Vaatteisiinkaan en turhia tuhlaile. Mitä suotta uusia ostelemaan, jos kaapista kerran vanhaakin vielä löytyy! Minulla on niin iso ego, ettei yhtään haittaa vaikka tekee kipeää – jonkun muotitietoisemman silmään. Pysyy sitä paitsi sapuskan tuottamisen synnyttämä hiilijalanjälki pienenä kun mahdollisimman vähän syödä yrittää niihin vanhoihin aina vaan mahtuakseen.

Sama sisustuksen kanssa. Kyllä ihminen yksillä verhoilla yhdet 20 vuotta pärjää. Hyvillä huonekaluilla koko elämän, ellei peräti sukupolvesta seuraavaan. Levykaappi piisaa ongelmitta vinyyleille, eikä pahemmin muuta tarttekaan: sen verran vähän hyvää musiikkia enää nykyään tehdään, ja bluesia sekä klassista ei korva ikinä kuuntelemaan kyllästy. Kunnon kirjatkin voi lukea aina uudestaan ja uudestaan. Mitä pidemmälle dementia etenee, sitä vaivattomammin.

Kulkuneuvoissakaan en turhia tuhlaile. Moottoripyörä on vuosimallia 1965, semmoinen ongelmitta kestää ian kaiken toisin kuin nykyiset muovilelut. Näillä palkoilla autokin ajetaan pakosta romuttamokuntoon saakka – omatunto tietysti kolkuttaen sikälis, että julkiset kulkuneuvot ekologisempia olisivat. Vaan mitäs eivät kyytiin ota, edes tuolta ison tien varresta. Tai työvoimaviranomaiset pienemmäksi sitä ympyrää pyyhkäise, jonka sisällä on sorvin ääreen sompailtava.

Muut menkööt laskettelemaan konevoimin tehtyihin rinteisiin ja kelkalla vetäistyille laduille – minä painan umpihankeen suoraan rappusilta. Enkä takuulla joka sesongille tuoretta hikilautaa hingu. Vintage ja retro on tundralla cool ja hot ja toimii kelillä kuin kelillä, kunhan suksitervassa piisaa.

Johtuuko se sitten ekologisuudesta vai egoismista, että kujan lykkimistä puhtaaksi traktorilla irvistelen, tiedä häntä. Joka tapauksessa ihan periaatteesta hanttiin panemaan rupesin, kun pelastava enkeli vielä käyntinsä perään sähköpostilla muistutteli soittamaan hätiin, jos ei muuten auraamassa käydä muisteta. Siis ihan avuttomanako ne minua pitävät, mitä häh? Näin riskiä akkaa?

Jotenkin kyllä epäilyttää kuin tietäisivät miten viimeisillä voimillanikin vastaan pistäisin, ihan periaatteesta. Tyhmästä päästä kärsii ehkä koko ruumis, mutta egoistilla kirvelee siihen päälle korvien välistäkin.

No okei, tunnustan: on minulla parantamisen varaa muussakin. Karskimpi ja ekologisempi yksilö juoksisi läpi hankien ja tuulien ja tuiskujen Wunderhausiin hädän tullen, ei sisävessassa vettä tuhlailisi. Mutta täytyyhän toki täydellisessäkin pientä säröä sekä rosoa olla, ihan tasapainotuksen takia.

Tarkemmin ajatellen ihan turhaa soon myös tämä tietokoneen käyttö, mutta egoisti voittaa aina välillä ekologin. Miten sitä muuten itseään näin kenenkään keskeyttämättä kehumaan pääsisi, saati Siperiansa autuutta?

Huomenna kehun itseäni lisää Lahdessa - egoisti voittakoon taas hetkeksi siltä osin ekologisuuden. Ensin poiketaan porukalla lajitovereiden kerhon rompepäivillä, sitten ehkä nenänvartta pitkin katselaan vähän uutta muovia, onhan MP-näyttelyn mainoksessa sentään liki oikea moottoripyörä.

"How to survival in Siberia" pelini tuoreimmassa jaksossa töistä joskus iltapimeällä palaava ihmisparka huomaa kotikujan kohdalla olevan pelkkää tasaista valkeaa, vain siellä täällä jotain polun levyistä pätkä.

Laittaessaan autoa parkkiin kylätien varteen tilanteen ihmettelyn vaatimaksi ajaksi hän huomaa, että vain toinen parkki pelaa - se pientareen puoleinen. Tässä kohtaa lisäpisteitä voi ansaita loikkimalla jokaisen lähestyvän kulkuneuvon kohdalla tarpeeksi ripeästi autoon räpsäyttämään enemmän valoa kehiin - myöhästyvät menettävät puskurin kulman vähintään.
Vielä enemmän saa pisteitä, jos on älynnyt jo aamulla laittaa lumilapion auton paksiin.

Lapioituaan suunnilleen auton kokoisen kolon kinokseen, jossa olettaa kujan sijaitsevan hän näkee lumentyöstövälineistöllä varustetun lähestyvän traktorin joka pysähtyy kohdalle. Eräällä tietyllä amerikkalaismerkkisellä moottoripyörällä kesäisin ajelevia epäilyttävästi kaikin puolin muistuttava nuori rengaskorvainen, täysin tuntematon kuljettaja kysyy epätoivoiselta naislapioitsijalta saisiko vähän tyrkätä.

Tässä kohtaa pisteet määritellään sen mukaan miten pelaaja määrittelee moiset ehdotukset ja mitä kuvittelee/toivoisi siipiveikon tahtovan tyrkätä ja miksi.

Lopulta käy ilmi, että enkeli on lennähtänyt pelastustehtäviin saatuaan käskyn moiseen Ylemmiltä Tahoilta.

Jep jep, kykenemättömyyteni pyytää apua taitaa olla tiedossa paljon yleisemmin kuin olen kuvitellutkaan.

Voitte uskoa, että joka tapauksessa hetki oli herkkä. Etten sanoisi jopa erittäin herkkä.
Kiitos, kumarrus ja kaunein mahdollinen niiaus. Tämä korvataan vielä, jahka keksitään kuinka.

Tommi Läntinen - Sateliitti

.

.

Jälkiviisaus on viisauksista helpointa, joten lienee parasta vain keskittyä kartoittamaan tappiot. Pumppuhuoneessa jäätyi uudelleen vielä samana iltana, kesken pyykinpesun. Sinnepä jäivät saippuaiset pitkät kalsarit koneeseen, kun pyykkäri pyyhkäisi pelastustöihin putkimiehen perässä kipittäen. Tuulensuojalevyä siis seiniin ja Pojan puhallin pyörittämään sähkömittaria tolpassa entistä villimpiin lukemiin.

. 

Helppoahan se näillä nykyisillä vehkeillä on. Ennenkuin näkee sen sähkölaskun.

Ihan liian helppoa, jos jo kesällä olisi kunnon suojaukset tehnyt.

Jahka ne saamarin kalsarit vihdoin olivat narulla kuivumassa, plus vessan lattia kuivattu ylös jäätyneestä viemäristä pulahtaneiden ensimmäisten likavesilitrojen jälkeen, siirryttiin ihailemaan täysikuuta kujan päähän lumikolat rekvisiittana, etteivät kyläläiset ihan lopullisesti pehmenneiksi luule.

.

Helppoahan se näillä maisemilla on romantiikkaa arjessakin repiä. Melkein liian helppoa.

Sillä aikaa viimeisimpänä sulatettu putki tietenkin irtosi kärsineistä liitoksistaan pumppuhuoneessa, lirauttaen liki kuution vettä huit helvattuun. Tässä tapauksessa onneksi ulosmenon aukosta maan sisään, ja sieltä seinän takana olevaan kaivoon.

Helppoahan se kuitenkin oli takaisin duunailla. Melkein liian helppoa. Ainakin kun muistaa vielä sen 70-luvun talven, jolloin pakkasta piisasi, mutta vettä ei lehmille mistään muualta kuin useamman kilometrin päästä naapurin kalalammikosta. Tonkissa hevosella nekin sieltä sitten piti tuoda, kun traktorikin jäässä.

.

Vaan onneksi oli se hevonen, ja eihän sitä nyt kakarana koskaan palellut. 

Muiksi tappioiksi voidaan laskea palkattomaksi menneen työpäivän lisäksi Sievin turvasaappaan hajonnut vetoketju, Bauerin toppahousuista salaperäisesti kadonnut koko M, huolestuttavaa vauhtia tyhjenevä puuliiteri ja saamarin vihaiseksi äitynyt selkä.

Keittiön altaan viemäri jäätyi tukkoon jo aikaisemmin, joten pesuvadissa tiskaamista ei enää tähän listaan noteerata.

.

Ihan liian helppoahan se näin täysinäisillä kenkä- ja vaatekaapeilla uutta korvaavaa kierrätysloimea päälle riipiä on.

Näillä keittiöstruktuureilla ne tiskivedetkin puuhellalla kätevästi saa lämmiteltyä.

Liian helpoksi käy, jos suoraan kraanasta laskettelee.

Tänään huvitusten ykköseksi nousivat lumityöt. Tundran kurmitsasta joku puoli metriä taivaalta tipahtanutta valkoista on vähän, viikonlopuksi maisemiin itsensä hilanneen Pojan mielestä riittävä syy pyytää kaveri kylään traktorilla. Ei yhtään liian helppoa.

Jatkamme taas iltasella. Ja todennäköisesti ennen ylösnousua huomisella. Vaikka muut kajauttaisivat läpi mistä tahansa minne tahansa ongelmitta ja minäkin raskaammalla kalustolla, niin piskuinen nykyinen ruotsinvolgani ei toden totta kinoksia liian helposti ota. Ei tosiaankaan. Pitäisi olla tämmöisellä tundralla real Russian Volga, tai vähintään pukkaamassa Iso Olga.

Melkein liian helppoa on tämä nykyinen yhteydenpitokin motoristitovereihin ja muihin tärkeisiin pitkin poikin maailmaa. Vähän turhan tuhdisti kyllä tuppaa täräyttämään -27 asteisena aamuna reaaliajassa tuleva talvipäivän säätiedotus Tsadista: tänään vain +40.

Tampereella sentään onneksi ihan oikea talvi. Samoin Joensuussa ja Mikkelissä ja Oulussa ja tien päällä tasapuolisesti kaikkialla Eurooppaa myöten.

Ja naapurin isännällä reissuhommissa vierailla mailla päällä sellainen vauhti, että toivottavasti ei siitä tieto kylän toiselle laidalle saakka koskaan kantaudu, vaan johonkin lumihankiin tässä matkalla hukkuu.

Vaan pari on asiaa kuitenkin varmaa (ellei peräti myös tuoreimman saamani meilin sisältämä toiveikas ennuste kesästä tulee hyvä kun talvi on kova ja tuulet ovat aroilta) :

Vaikka tarrapohjiin siirtymisen jälkeen postimerkkien liimailu muuttui melkein liian helpoksi, saan vielä tovin tänä iltana vääntää ennen kuin viimeiset oman kerhon jäsenkirjeet huomiseksi lähtökuntoon selvin. Kerholla ei porukallakaan ihmeisiin asti ehditty.

Ja Poikaa, sitäkin ihan, ihan liian helppoa vinguttaa. Ei tartte kuin pokkana ruveta raapustamaan muistilappua omaa pikaista autoliikkeessä poikkeamistaan varten silmäinsä alla muista ostaa ohjausnestetehostinta plo.

Toisaalta on tunnetusti myöskin ihan liian helppoa siellä varaosatiskillä se sama ihan omasta suusta ihan ilman tarkoitusta vahingossa lipsauttaa, että ehkä ei aina pitäisi…

Sunnuntain Suomiklassikkokin ihan liian helppoa maisemiin sopiva löytää

Danny- Vain lunta kaikkialla

Tänään iltavuoroon menon sijasta laitoin työtoverille tällaisen viestin:

.

Jo vain, on se merkillistä miten ei muka tule vettä jos on isossa putkessa joku vaivanen parikytä senttiä jäätä! Höh.

Vesimittari onneksi pelastui, eikä putkikaan ehtinyt poksahtaa. Mitä nyt muovisesta liitäntäkappaleesta kierteet meni, mutta inhorealistillahan toki on aina tuollainen varaosa odottamassa.

Vaan kun näin erinomaisesti vedettömänä alkaneen päivän ratoksi ensin olin viritellyt kaiken mahdollisen lämmityksen pumppukoppiin, tulet ulkosaunan padan alle saadakseni vessa- ja pesuvettä jostain (niin joo, tietysti minulla on ulkovessakin, mutta miten lie ei kiehtoisi...), ja siihen päälle tuolla tuulessa ja tuiskussa kyykin polvillani sulattamassa föönillä lumijääpaskaa volvon lohkolämmittimen tulpasta iltavuorotoverin kuva silmieni eteen nousten, kuvitellen kuinka joskus iltayöstä kylmään torppaan palatessani juuttuisin jo kujan kinoksiin about klo 21.20 alkoi jotenkin käsittämättömästi ihan niinkuin vähän tulla mitta täyteen.

Syntyi työmoraalia vailla olevan ihmisen päätös, että vähempikin saattaisi ehkä riittää.

Onneksi olin siinä vaiheessa jo soittanut pomolle pitäväni jäätyneen vesimittarin takia palkattoman päivän. Muuten olisi voinut umpisuoli puhjeta tai verenpaineet nousta vaarallisiin lukemiin kun postilaatikolle taivaltaessa jouduin tarpomaan polveen saakka ulottuvissa tuulen mukana kujalle tulleissa kinoksissa.

Nyt niiden kolaamisen saa jättää iltaan. Ja herätä huomisaamuna joskus kuudelta uusimaan urakan, hah.

Onneksi Päivänsäde pelasti Pojan urbaaniympäristöön täältä Siperian tundralta. Minua ei pelasta varmaan enää mikään, koska ei näköjään ole sen vertaa aivoja että tajuaisi vieläkään himoita asumaan sairaalan kerrostaloihin.

Viettäkää rattoisaa iltaa, ja varoittakaa toveria ettei tänään pelasta pirukaan jos jalkoihinsa kompastuu - erkistä puhumattakaan. Se lämmittää kotona härskisti uuneja, liruttelee epäluuloisena vettä ja tekee ties mitä muuta yhtä moraalitonta.

Työn iloa! Jos lumikola, volvo ja tiehallinnon kunnossapito-osasto suovat  huomisaamuna tarvon taas tautisten tarinoiden pariin.

T. erkki

.

.

Siperian kurmitsa istui kahvilla pomon kanssa kun käämit punaisella pumppuhuoneen nurkasta sille soitin. Tuon tosin paljasti vasta Helsingistä tälle tundralle ehdittyään - kuin myös kertoi kuinka pomo oli epätoivoisesti pokkaa yrittänyt pitää kuunnellessaan miten puhelun lopuksi pitkän v-alkuisten litannian päätteeksi karjaisin NYT MENEE HERMOT!

Kysynyt sitten hyvin varovaisesti aikooko Kurmitsa ihan oikeasti pistää hommat uusiksi tältä päivältä pelastusoperaatiota suorittamaan lähteäkseen, ja vastannut itse kysymykseensä heti ei kai se oikeastaan muukaan taida auttaa jos noin kauniisti pyydetään...

.

Lopulta me siis seisoimme ahtaaseen pumppukoppiin ahtautuneina, ja Siperian kurmitsa (jolla ei tunnetusti ole hermoja lainkaan, saati kärvähtäviä käämejä) kärsivällisesti näytti, että tästä otat sitten auki ja tästä ja näin jos uudelleen jäätyy, tässä on sulut mittarin molemmin puolin, nie problema.

.

Kahvilla urakan päälle istuessamme kävimme seuraavan keskustelun:

.

-Normaali ihminen olisi kyllä varmaan soittanut putkimiehen, eikä sinulle.

-Niin, normaali, mutta koska sellaisia tässä torpassa on asunut?

Nyt älkää sanoko mitään - antakaa minun vain kuvitella kuinka aikataulussa ollaan, aikataulussa ollaan, plus mitä suurempi sotku sen parempi soppa ja selvempi summa.

Siitäkin huolimatta, että taas yöt unissani keskustelen Punakylkirastaan kanssa vallan hemmetisti, sekä aamulla todelliseen olinpaikkaan havahtuessani herätyskelloa väärältä puolelta hapuillen.

Joka tapauksessa huomenna pitäisi saada vihdoin omankin kerhon reilut pari sataa jäsenkirjettä postituskuntoon talkoilla. Ellei ruoskaa ilman onnistu, verilöyly on pikkusen paljon lähellä ja hanskat kohta tiskissä.

Selkä protestoi viikonlopun umpihankea tai liian paljoa sängyssä lojumista tai molempia tai sitten jotain ihan muuta ja maanantait olisi lain mukaan muutettava pelkiksi työhön menon harjoitteluiksi jolloin riittäisi ylös nouseminen, pukeutuminen, naaman kampaus, aamiainen eikä sitten enää mitään muuta.

Vaan uskokaa tai älkää, pomo kehui minua tänään!
Tosin se ei ollut oma, vaan oman sijainen, mutta lämmitti se mieltä kuitenkin... En minä ihan paha ihminen voi olla kun sentään joku kiittää...

 PS. Kuten huomaatte myös fyysisestä kunnostani olen huolehtinut: jumppapallon lisäksi kuvassa komeilee paperiläjän päällimmäisenä lehdestä repäisty liikuntaympyrä, ja kaikkihan me tiedämme hyvin suunnitellun olevan aina puoliksi jo tehtyä!

Umpihankeen tarvotulta hiihtolenkiltä palattua teki mieli autuaasti unohtaa koko muu maailma. Painua koko lopuksi iltaa englanninkielisen pokkarin pariin kammarin uunin kupeen lämpöön. Haistattaa pitkät peet huomenna odottavalle työmaalle, ja vallan ja vastuun vaatimalle, olohuoneessa odottavalle suururakalle, sekä varsinkin oman kerhon paperitöille. Niille, jotka eivät edes yksin minulle kuuluisi, ja joita viime yönä setviessäni ehdin hartaasti kirota kaiken moottoripyöriin liittyvänkin.

Vaan sitten pääsin torstain kokousreissulla mukaan tyrkättyyn kirjekuoreen. Päällimmäiseen paperiin oli liimattu keltainen tarralappu, mustekynällä siihen terveiset sutaistu.

Terve! Nyt on jo mennyt monta hyvää ajopäivää tältä kaudelta, mutta silti hyvää vuoden jatkoa. Tässä viimeinen ************  kaudelta 09. Jaksa touhuta vaativassa harrastetyössäsi.

Siinähän se, vastaus.

Siksi.

Turkka Mali -  Valhe ja totuus

.

.

Sunnuntain pikkukeikka kesti 13 tuntia. Pitäisi varmaan jo hissukseen tällä vuosien kokemuksella oppia muistamaan mitä se pikkukeikka noin niin kuin oikeasti tarkoittaakaan…

Vaan käytiinpä kuitenkin luvatusti siellä Shellin baarissakin syömässä – vaihtelun vuoksi, kun edellisen päivän kokouslounaan keitti Motorestin keittiö.

Miten kevyellä kuormalla ja raskaalla turvasaappaalla yötä vasten takaisin pudoteltiin, kertoo epäilemättä ihan lähiaikoina Päijät-Hämeen poliisilaitos, rai rai rai...

Se instanssi on jostain syystä mieltynyt kurmitsoihin sekä minuun sellaisessa määrin muita paikkakuntia suuremmin, että kohta saadaan varmaan kanta-asiakaskortit sieltä.

Toisaalta onpahan sitten edes joku kortti, jos ei aamuisin ala työmatkoilla kaasujalka tästä nopsaan tahtiin keventyä.

Pojan ehdin sentään nähdä perjantai-iltana. Sunnuntaina palatessani siitä oli jäljellä enää hikisten lätkäkamojen sulotuoksu sekä spoorit ympäri pihaa. Pojan mukaan syyllinen on tietenkin Naapurin Mummo, minun mukaani täysin 100 % varmuudella Poika itse.

No, meidän pihassa ei onneksi haittaa vaikka nurmikkoa kyntäisi, hankea pitkin laskettelu vielä vähemmän.

Vaan jos tuntui ankealta punaviinin huuruisen iltayön jälkeen herääminen kello 6 sunnuntaina, tai arkeen paluu tänä aamuna, elon karuutta sentään kevensivät kurmitsat. Taas kerran.

Tundran kurmitsa lauantaina kokouksen jälkeiset ähinäni lopetti kertomalla olevansa sitä mieltä että enhän minä koskaan kiukuttele, enkä ole hankala, päinvastoin: asioista keskustelen ja mielipiteeni myös perustelen. Koskaan ei tartte jälkeenpäin miettiä mitä tarkoittaa mahdoin, tai rivien välistä lukemaan ruveta. 

Ja voi miten minä sille olenkaan omasta mielestäni moneen kertaan kironnut ja mesonnut ja kurkku suorana huutanut. 

Siperian kurmitsa sunnuntaina yritti pistää vielä paremmaksi aamun ensimmäisellä pysähdyksellä kun jahkailin kakkupalan kanssa jotain laihduttamisen tarpeesta vinkuen.

Niiltä kauniilta sanoilta parempi jos teidät säästän. Kierrän vaan vielä nopsasti sulkemassa uuneista pellit ja painun vielä nopeammin petiin, koska nopeista nopein on kuitenkin aina aamun tulo.

Irwin Goodman - Makea elämä-makeat vuodet

Tommi Läntinen - Rööperin Kuu

Kehityskeskustelun autuus ei auennut minulle vieläkään. Eikä pomolle se miksi kemiamme toisinaan tuntuvat kohtaavan hienosti, toisinaan taas eivät lainkaan – mitäpä nääs minäkään suotta selvittämään, että jospa kyse ihan vaan asioista joista toisinaan ollaan samaa mieltä, toisinaan eri mieltä. Kokemus kun on opettanut, ettei silloin pidä putkiaivon suutaan aukaista kun Nainen puhuu Keskinäisistä Kemioista.

Ihmetelkööt rauhassa. Ehkä se vielä joskus valkenee. Pomolle.

Työterveyshuoltoa on karsittu (kuten myös omaa terveyskeskustani) joten vieraspaikkakuntalaisena joudun nyt vaihtoehtoisesti ajamaan 250 km tai ottamaan palkattoman vapaan saadakseni esim. sellaisen suuren toimenpiteen kuin hemoglobiinin tai verensokerin pikamittauksen. Selkävaivojen jatkotkin kuuluvat kaiketi Johonkin Muualle.

Tällä hienolla, ennalta ehkäisevään toimintaan panostavalla muutoksella on tarkoitus edistää kuulemma henkilöstön terveyttä sekä hyvinvointia.

Ihmettelemme rauhassa. Ehkä se vielä joskus valkenee. Työläisillekin.

Samoin työaikajärjestelmää on muutettu. Nyt saamme nauttia liukumista, puolen tunnin palkattomasta ruokatauosta ja kadotetuista työajan lyhennyksistä. Lienee parempi etten kerro missä kaikissa paikoissa sairaalassa työskentelevä voi näpsäkästi nukkua päiväunet. Riittää kunhan työpari osaa käydä herättämässä minut aina ajoissa.

Kiitos maanantaisen fysioterapian olen jo saanut kasattua kivasti miinuksia, plus selkäni uudestaan jumiin liian pitkistä päivistä.

Aika ei tutusti tahdo riittää mitenkään, ellen opi olemaan nukkumatta. Tai pärjäämään vähällä, kuten se eräänä yönä suunnilleen tuhat kilometriä yhtä soittoa taitellut joka kömpi viereen klo 02.14 ja taas ratin taakse 06.57.

Aamupuurot sentään pakkaan sujuvasti mukaan, syön vasta kahvitauolla töissä. Puurolla tunnetusti pärjää pahemmankin päivän. Ja ellei aamulla muuten käynnisty voi aina ottaa käyttöön Raskaat Aseet. Eli kun pistää auton soittimesta nupit kaakkoon jotain ikivanhaa suomihumppaiskelmää niin vot, parinkymmenen kilometrin päästä jo mielellään takuulla heränneenä vaihtaa vaimeampaan.

Täytyy varmuuden vuoksi ruveta katselemaan divarista meijusuvas-frederik-matti ja teppo –osastoja…

Kiitos noiden liukumien huomasin tänään jääneeni työmaalle yksin siinä vaiheessa kun olisin mielelläni liukunut itsekin huit hemmettiin, mutta työpistettä ei suinkaan vielä saanut tyhjäksi jättää. Kylläpä ei elo makialta maistunut.

Torppaa (ja moottoripyöräänsä) vahtimaan tulevalle Pojalle onneksi sapuskat ostettu ennalta.

Viikonloppuna pitäisi maistua tien, ja kyllähän se nyt aina. Huominen on varattu Tundran kurmitsalle sekä vallalle ja vastuulle kaukana kotoa, sunnuntaina Siperian kurmitsa vie kuulemma Shellille syömään. Tosin se Shell on sitten taas sekin ”vähän” kaukana, eli jos näette jonkun huoltamon pihalla jossain Keski-Suomessa yhtä köpöttelevää noita-akkaa isoon dieseliin takapuolesta työnnettävän niin minähän se siellä vaan. Vähän ulkoilemassa lepopäivän ratoksi.

Rammalle Rahtarille sen sijaan jouduin tänään tarjoamaan pelkkää jonotusnumeroa, kun toiveikkaana torpan tienhaaraa lähestyessään päiväkahveja kyseli. Töiltä en päässyt karkaamaan edes tienvarsitreffeille mihinkään risteykseen. Vaan lupasin sentään katsoa tarkkaan miten perä edeltä tappiin työnnän.

Siis ettei satu kuten sille iloiselle rahtimiehelle, joka tänään yritti sitkeästi väärästä päästä kärryä.

Lohduksi Sinne Jonnekin

Kantri-Antero & Rahtarit - Syntynyt Rahtaamaan

.

. 

.

.

 .

.

Jyväskylän rompepäiväreissu oli rankka, mutta antoisa. Matkanjohtaja selvisi tehtävästään ensikertalaisena vallan erinomaisesti, kamera jäi kotiin, Velipojalla oli onneksi antaa särkylääkettä, ja meillä kaikilla 37 lähteneellä oli käsittääkseni varsin antoisaa. Palatessa muuan vieraammista tovereista minulle totesikin, että menkööt vaan ne naiset sinne Ikeaan ja Itäkeskukseen, meillä miehillä on takuulla mukavampaa.

Vasta sitten tajusi että pahus, tuo yksihän onkin eri merkkinen kuin muut!

Nauratti molempia.

Vaan kuten vieressä istunut Nuoruuden Entinen kauniisti asian selitti, minuahan ei lasketakaan naiseksi. Tai siis kyllähän HÄN tietenkin varsin hyvin tietää että minä olen, ja muutkin, ja jos alkaisin pukeutua hepeniin ja huulipunaan ja silleen, niin sitten ehkä tilanne muuttuisi. Se noteerattaisiin eri tavalla. Vilkaisi paljon puhuvasti turvasaappaitani, kulahtanutta nahkatakkiani, ja pari numeroa liian suuria farkkujani.

Uskokaa minua kun sanon, ettei entistä, nuoruuden aikaista poikaystävää ja aikuiseksi äijäksi kasvanutta pikkuveljeä rehellisempää sekä suorapuheisempaa matkaseuraa voi yksikään keski-ikäinen nainen vastaavalle reissulle saada.

Joka tapauksessa nyt pohdiskelen toiveikkaana kestäisikö raskaan tiikerin kesytykseen liian rampa ranka pikkuista pässiä talutella, ja voisiko nuo rumat mustat, öjyä ahmivat brittielukat kenties jotenkin vaihtaa päittäin.

Mitä tahansa muuta olen valmis kokeilemaan, kunhan ei sentään nykyjapsia, hyh hyh.

(Niille jotka eivät tästä ymmärtäneet mitään voin kertoa kyseessä olevan moottoripyöräasian).

Uuneista saa kohta pellit kiinni, tältä aamulta on vallan ja vastuun osalta paperihommat hoideltu, joten nyt painukaamme jokainen ulos reippailemaan. Sillä niinhän se on kuten Toivo Heikari vuonna 1929 kirjoittamassaan Nuoren urheilijan käsikirjassa sanoo:

Kotien tehtäväksi jää siis hankkia tyttärille ennen kaikkea sukset ja muita urheiluvälineitä, niin että sunnuntaisin ja lomapäivin voi sisarkin lähteä hiihtelemään karaistuakseen ja vahvistuakseen raikkaassa talvi-ilmassa, Siinä urheillessa hän hankkii itselleen rohkeutta, suurta ruumiin hillitsemistaitoa ja oppii rakastamaan ihanaa talveamme, joka uhkuu terveyttä kaikille sitä rakastaville mutta tuo pelkureille taudit ja heikkouden.

Sunnuntain Suomiklassikko omistettakoon jo edesmenneelle isälleni, joka Toivo Heikarin mukaisesti lapsensa älysi onneksi kasvattaa :  Vanha riimu - Tapio Rautavaara

.

.

Muuntajan merkitystä suomalaisten elämässä, saati sen aikaansaamien muutosten suuruutta ei moni enää nykyään muista. Josko lienee koskaan kuullutkaan, tai ainakaan pohtinut. Nehän kuuluvat aikaan jolloin suomenkielestä löytyi vielä sellaisia juurevia, muhevan maan tuoksuisia sanoja kuin ryömäuinti, loveus, saveus ja säällinen.

Nääs vaikka Tampereella – tuolla Suomen pääkaupungiksi paljon Helsinkiä paremmin sopivassa paikassa – valaistiin katuja sähköllä jo 1888 maaseudulle moinen sivistys saapui huomattavasti myöhemmin. Niin, siis tiedoksi niille jotka eivät tiedä sähköhän tuli ensin muuntajiin, ja sieltä sitten taas jatkoi matkaansa joka niemeen notkoon ja saarelmaan jättäen saapumisestaan historiaan lukemattomia pieniä pienten ihmisten tarinoita.

50-luvun alussa muuan evakkotyttö valmistui keskikoulusta, oppivuodet poissa kotoa asustelleena. Kylältähän pääsi kotiin korpeen vain viikonloppuna pikaisesti: joko katsomalla ensin osuuskaupan puomista jonkun tutun hevosen, tai sitten kävelemällä reilut 8 kilometriä. (Maitoauto toi takaisin maanantaiaamuna, jahka ensin pääsi hankien poikki kahlaillen tielle).

Joka tapauksessa keskikoulu edusti siihen aikaan suurta sivistystä, sillä pääsi konttoriharjoittelijaksi sähköyhtiöön. Ja kuinka ollakaan, tapahtui niinä päivinä, että myös kotikylälle Itä-Hämeeseen alettiin sähkölinjoja pystyttää. Konttoriharjoittelijan toimenkuva laajeni: kotona käydessä saattoi tienata pikkuisen lisää kiertämässä taloissa sähkölaskut keräämässä. Viimeisen näistä reissuista tuo tyttönen muisteli tehneensä niinkin myöhään kuin 1957 Tapaninpäivänä, tuoreen kihlattunsa kanssa.

Tosin siihen aikaan jo palkanlaskijaksi autokoritehtaalla ylenneenä.

Vielä muutama vuosi takaperin tuo silloin pystytetty muuntaja seisoi soratien mutkassa paikoillaan, mutta enpä sitä silloin valitettavasti kuvanneeksi tullut – mitä suotta, niin tuiki tavallista rakennelmaa.

Nyt viime kesänä kun samaista evakkotyttöstä kyyditsin noissa maisemissa sen tilalla komeili jo moderni pylväsmalli. Edustamassa aikaa, jolloin kaikki mahdollinen väännetään englanniksi, kun se on niin hienoa ja kansainvälistä olevinaan. Tokkopa täällä korvessakaan kauaa enää soratietä savetaan, eiköhän sille joku uusi sana tilalle keksitä. Onhan se moottoritien epämukavan tiukka ramppikin kuulemma virallisesti siirtymäkaarre eli klotoidi. Näin olen antanut itselleni kerrottaman.

Onneksi kuitenkin löytyy yhä ihmisiä, jotka omia juuriaan sekä historiaansa häpeämättömästi harrastavat, ja osasia siitä innolla vaalivat. Hyvin monet heistä tapaat huomenna Jyväskylästä. Minäkin olen sinne lähdössä tilausajobussilla niin aikaisin, että kello soi ensimmäisenä numeronaan 4, joten painun petiin heti jahka uunien pellit kiinni saan: mittari näyttää -28. Toisaalta kyllähän sitä vielä tässä iässä pitää yksi vaivainen reissu kyetä vähemmälläkin unella heittämään, kun vanhemmat kerran tyynesti naurunrypyt silmäkulmissa ja kiilto silmissä ongelmitta toteavat vastahan tässä on vuorokausi valvottu.

 Aionpa viekoitella Velipojankin samaan rompepäiväpaheeseen, muovipyörämiehen. Josko se nyt jo sen sivuvaunu-Uralin innostuisi kesäksi hommaamaan…

Morjestellaan jos tavataan – ja tallennetaan muuntajia aina kun digikameran linssiin semmoisen kulttuuriharvinaisuuden vielä saamme.

Umpihankihiihto saattaa monesta olla täysin järjetöntä touhua. Vaan kun taas vihdoin pääsin täysikuun alla koskematonta, laajaa puuterilumiaavaa tallaamaan teki mieli suden tavoin pistää niskat kenoon ja ulvomaan käydä. Seuraavana päivänä pitkästä aikaa tuntui lihaksissakin se tuttu, kauan kaivattu fyysisen rasituksen aiheuttama ihana raukeus.

Mihin olotilaan tietysti osansa saattoi olla jollain muullakin toiminnolla, mutta who cares ja vain lopputulos lasketaan.

Pakkasukkokin tuli asianmukaisesti juhlittua – ei toki enää menneiden aikojen tapaan mustalla kaviaarilla sekä hanhenmaksalla, mutta muuten asiallisen hienosti ja hienoissa pikkuhepeneissä läpi yön sekä suunnilleen seuraavan päivänkin.

Nyt pohdin synkeänä josko vuosi tästä voi edetessään mennä muuhun kuin huonompaan suuntaan. Vauhdikas siitä tosin Punakylkirastaan toivomusten mukaan näyttäisi tulevan. Valta ja vastuu vievät, ja jos eivät ne, niin sitten tuttuun tapaan tie muuten vaan.

Pojan tie vei Kanilaakson kaupunkiin. Se heti vuoden alussa vuoteensa otti, dieseliin lastasi ja pari lätkäkassillista vaatetta perään heitettyään lähti. Lätkäkamat sekä moottoripyörä jäivät tänne, joten olemme kyllä tavanneet muuton jälkeen aivan riittävän ahkerasti.

Pitäisi vain keksiä miten myös muita Tärkeitään nähdä ehtisi. Aikatauluja on jo nyt väännetty ja soviteltu ahkerasti, välillä onnistuen paremmin, välillä huonommin.

Siinä välissä sitten väännetty lumitöitä plus puita uuneihin. Vielä tässä vaiheessa talvi kuitenkin jaksaa pelkästään riemastuttaa. Riemastuksen voimin aion yhä laihduttaa pehmeyttäni pois, ajatuksen kohtaamasta vahvasta vastustuksesta huolimatta.

Paluu Tautisten Taloon sen sijaan vain hirvittää. Selkä tuskin tulee kestämään yli 11 tunnin mittaisiksi venyviä rupeamia – semmoisen jälkeen ei paljon aikaa eikä voimia itsensä hoitamiselle jää. Hyvä jos ehtii ylipäätään mitään. Atoopikolle peseytyminenkin tuottaa tunnetusti paljon enemmän vaivaa pakkasilla kuin terveihoiselle.

Siihen, että työnsä tarkenee tehdä nyt ilman ulkovaatteita totun kyllä vaivatta. Naisen logiikka tuottaa huomattavasti enemmän ongelmia. Tuskan hiki nousi pakosta pintaan kun eilen kuuntelin kahvipöydästä ylempään kerrokseen saakka kantautuvaa, kaikki desibelirajat ylittävää kaakatusta ja kiekumista. Sitä minä en ikinä ymmärtämään opi.

Hyvin suuri osa tuota vaikeutta saattaa johtua siitä kuinka täysin erilaisessa maailmassa vapaa-aikani elän – nytkin painuin estrogeenihuuruista suoraan testosteronivyöryihin kerholle. Lauantainahan lähdetään perinteisesti tilausajobussilla Jyväskylään rompepäiville.

Josko sen, ja kaiken muun elämästä iloitsemisen ja nautiskelun jälkeen menisi jopa kehityskeskustelu kevyemmin. Vaikka en vieläkään kyllä ymmärrä miksi kyselylomakkeet keskittyvät pontevasti esimiehen tukemisen tutkailuun, mutta sivuuttavat täysin työntekijän jaksamisen, saati esimieheltä saatavan tuen pohdiskelun.

Eikö kehityskeskustelun olekaan tarkoitus kehittää työntekijän kykyjä työn suorittamisessa, vaan ainoastaan valmentaa kehumaan pomoa? Siksikö, että kyselylomakkeen ovat näköjään tehneet esimiehet itse?

Jos tällainen työkalu kerran on, niin kyllä sitä kannattaisi käyttää ihan muuten kuin noin yksisilmäisesti. Teettää pohjatyö ammatti-ihmisellä.

Niin tai näin, tulevaisuuttahan ei meistä tarkalleen tiedä kukaan. Kuten ei sitäkään kuka sattumalta tien päällä vierelle pysähtynyt siihen myös yli vuosikymmenten mittaiseksi taipaleeksi jää, vaikka välillä omillekin teilleen poikkeilisi.

Vasta ensin taaksepäin, sitten vierelle katsoessaan sitä näkee miten jopa keskeltä routaisinta talvea  taivas on sininen ja valkoinen